maanantai 16. tammikuuta 2017

Kuulumisia

Moikka!

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2017! Meillä vuosi 2017 on alkanut kivasti, vaikka pohjat eivät salli oikein ratsastella. Nyt kuitenkin saatu vähän lunta että voi puuhastella ponien kanssa, mutta kyllä jotku kohdat ovat jäässä lähinnä tiet. Täällä ei ole kuulunut meistä oikein mitään se johtuu siitä että Henna aloitti lukion ja tietty sehän on iso elämän muutos. Minä vielä vetelen vikaa vuotta ylä-astetta ja sitten se onkin pulkassa. Hassua ajatella että ensi syksynä puhaltaa uudet tuulet uusille koulupoluille. Poju ja Karkki on ollut jo jonkun aikaa ylläpidossa oikein mukavilla ihmisillä. Molemmat toki eri paikoissa, mutta luotto molempiin ylläpitäjiin täysi 100%. Mä olen muutaman hassun kerran talvella ratsastanut naapurin hevosella riippuen tietty aina pohjasta, mutta ei ole pitkä aika enään kesään!

Otetaan heitto vielä vuoteen 2016 niin näätte muutaman kuvan siltä vuodelta. 


 Tämä on otettu Lahdessa kun Jenni ja Vilke saivat hopeaa shetlanninponien estemestaruuksista vuonna  2016.

 Tässä minä ja Poju heinäkuussa.

 Karkki maaliskuussa

 Minni maaliskuussa.

Mulla olisi nyt aikomuksena ruveta kirjottamaan teille säännöllisesti mitä täällä tapahtuu ja tietty kuulumisia. Jos et ole viellä huomannut niin meidät löytää myös instagramista nimellä teamtepastellen. Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

-Jonna


perjantai 16. syyskuuta 2016

Vauvajuttuja

Minni se vaan kasvaa. Tuntuu, että mitä ikinä puhun tai kirjoitan Minniin liittyen, aina se kertoo siitä, kuinka varsa kasvaa ja kehittyy koko ajan. Tuntuu, että pelkästään kesän aikana Minni on saanut hurjasti muotoa ja kokoa, sekä pikkuvarsamainen hontelous katoaa pikku hiljaa. Toki ihan vauvahan se vielä on ja tulee olemaankin muutaman vuoden, mutta aikuisuutta kohden mennään.

Tuulinen sää ei ole paras mahdollinen rakennekuvien ottamiseen. Otettu 11.9.2016
Tosiaan, ikää on tällä hetkellä vuosi ja muutama kuukausi päälle. Minnin tämänhetkiseen osaamistasoon kuuluu se, että poni osaa kulkea nätisti narussa, hidastaa ja liikkuu eteenpäin. Loimen voi pukea vaikka vapaana, harjaus sekä kavioiden nosto sujuu samalla tavalla, kuin muillakin hepoilla ja sumutepullot ovat ihan ok. Autot ja muutkaan vastaan tulleet moottoriajoneuvot eivät jännitä, ja maastossa käppäily sujuu rennosti. Myös yksin oleminen tarhassa ja karsinassa sujuvat helposti kavereiden liikutuksien ajan, mikä on tosi kiva juttu! Eli koontina voisi sanoa, että Minnillä on kaikki asiat, mitä tuon ikäisen pitääkään osata, hallussa. 


Mitä seuraavaksi? Minnin olisi tarkoitus opetella pikkuhiljaa ohjasajon maailmaan. Ensin pitäisi hommata jostain sopivat valjaat, jotta ponin olisi mukava tepsutella menemään. Kun ohjasajo sujuu rutiinilla, olisi varmaan hyvä vedellä jotain kevyttä ja helppoa perässä, jotta saisi mukavan fiiliksen ponille ja varmuutta hommaan. Joskus sitten kärryt perään, kun sen aika on. Se, että milloin ja kenen avustuksella tämä tapahtuu, on ihan auki vielä. 

lauantai 13. elokuuta 2016

Kesän kuulumisia

Viime kerrasta on vieräyhtänyt  jo tovi. Koulutkin ehtivät alkaa, ja sitä myötä syksyiset säät. Illat pimenevät ja paarmat ovat poissa. Kesä on ohi. Otetaan kuitenkin vielä pieni palaus kesään. Nätteihin säihin, Minnin rakennekuviin, shettisten mestaruuskisoihin... Muutama juttu, mitä meidän kesään kuului.

c. Soila Weeraratne
Vilke ja Jenni (blogiin) kävivät näyttäytymässä Lahdessa shetlanninponien estemestaruuskilpailuissa 24.7. Matka sinne ei sujunut mutkitta, auto hajosi puolessa välissä matkaa. Arvottiin huoltoaseman pihalla puolisen tuntia, kannattaako jatkaa eteenpäin, mutta tultiin siihen tulokseen, että turha sitä on enää kääntyä takaisin. Köröteltiin paikanpäälle keskimäärin 50km/h viimeisen 45min ajan. Onneksi olimme lähteneet ajoissa ja kisat olivat vähän myöhässä, niin ehdimme aika hyvin paikalle! 

c. Soila Weeraratne
Radat menivät hyvin, vaikka oli kuuma ja kostea päivä, jonka takia Vilke oli normaalia laiskempi. 50cm luokassa pari sijoittui neljänneksi, 60cm kuudenneksi. Luokissa oli siis muitakin osallistujia, kuin shetlanninponeja, mutta mestaruus ratkottiin niiden luokkien sijoitusten yhteenlasketulla summalla. Sillä, jolla oli pienin luku, kun sijat olivat laskettu yhteen, voitti. Vilke olikin hienosti toinen, eli nappasi shetlanninponien mestaruus hopeaa! Vilke sai vielä molemmista radoista 0-0, joka oli hyvä suoritus myös. Vaikka ei ollut ponin paras päivä, se ylsi silti hienoon tulokseen. 


Minni on kasvanut taas hurjasti. Korkeutta neidiltä löytyy kotimittauksen mukaan jo jotakin 98cm, vaikka ikää on vasta vuoden verran. Ylläoleva rakennekuva on otettu 5.7. Takakorkeahan tuo on kun mikä, mutta se on melkein enemmän sääntö, kuin poikkeus varsinkin shettisvarsoilla. En tiedä, katsonko ponia ruusunpunaisten lasien läpi, vai onko se oikeasti ihan nätti? Pitäisiköhän alkaa harkita poninäyttelyitä?
Minnillä on ollut koko kesän kunnon uhmaikä. Haluaisi maistella kaikkea, jos ei mene mielen mukaan, näytetään tosi hapanta naama (ei, et voi purra tai syödä kaverisi ruokia) ja kokeilee usein lapsien kohdalla, olisiko hyvä vähän isotella. Meille kummallekkaan varsa ei oikeastaan uhmaile, koska tietää rajat. Eikä oikeastaan enää niin paljoa muillekkaan. Kilttihän Minni on silti, kulkee ihmisen takana moitteetta taluttaessa, antaa vuolla nätisti, loimitus onnistuu vaikka vapaana ollessa sekä muut perusjutut. Uhmaikä vain kuuluu asiaan.

Poju on päässyt tutustumaan esteratsastuksen maailmaan. Poika on ollut jopa aika innostunut loppupeleissä! Sekä tietysti kunnonkohotusta on ollut, nyt hiki ei tule aina ihan heti. Ja tietysti kesäiset maastot. Poju ei pelkää mitään. Ei rekkoja, ei autoja, ei traktoreita. Kaikki on ihan ok! 

Onko teillä ollut kiva kesä? Mitä tykkäätte Minnin rakenteesta?

torstai 2. kesäkuuta 2016

Me kilpaillaan!

Viime viikonloppuna oli joka vuotiset seurakisat lähitallilla. Olemme pyrkineet joka vuosi osallistumaan edes toiseen (la koulu ja su esteet) lajiin. Tänä vuonna oli sikäli onnekas tilanne, että Vilke pääsi molempina päivinä karkeloihin ja Jonna meni tallin omilla hevosilla myöskin molempina päivinä.


Lauantaina oli siis kouluratsastusta. Vilke meni ensin Jennin kanssa HeC, Jonna meni puoliveriruuna Zetalla HeC ja puoliveritamma Kukalla myös HeC. Mä menin itse vielä ihan viimeisenä luokkana koko päivänä vammaisratsastusluokan. Luokkavalintoja mietittiin jonkin aikaa. Vilkkeen kanssa oli kyllä jo selvää, että mennään C, mutta Jonna ei ollut ihan varma, olisiko pitänyt mennä KN-special. Jonna päätyi kuitenkin tuttuun ja helppoon HeC-rataan. 

Jonna ja Kukka.
Kisojen avausradan suorittivat Jonna ja Kukka. Kukka on aika verkkainen ratsastettava, jonka takia tahti on aika vaikea pitää eteenpäinpyrkiväisenä kouluaitojen sisällä. Heppa hyytyi radalla jonkin verran, joka näkyi pisteissä. Rata oli kuitenkin ehjä. Ratsukko sai tulokseksi 63,5%, mikä oikeutti seitsemänteen sijaan yhdestätoista ratsukosta.


Seuraavaksi oli Jennin ja Vilkkeen vuoro. Poni oli yllättävän rauhallinen verkassa. Se oli oikeasti aika ihme, koska yleensä Vilke alkaa käydä kierroksilla, jos on paljon hälinää ympärillä, ja kuski pohkeet on oikein läpi. Se oli kuitenkin ihan hyvä asia, että poni malttoi. Silloin tuli sellainen fiilis, että ehkä tää saattaa onnistua, ehkä ratsukko pääsee radan maaliin asti ilman kouluaitojen ylitystä.
Rata meni hyvin. Tiet olivat hieman huolimattomasti ratsastetut ja lisäykset olivat tuomarin mielestä vaatimattomat. Oltiin kuitenkin kaikki tosi tyytyväisiä, koska tuloksena oli ehjä ja siisti rata. Prosentteja ratsukko sai 60,75. Se ei oikeuttanut sijoituksiin eikä menestykseen, mutta se ei ollutkaan tärkeintä!

Jonna ja Zeta
Jonna ja Zeta lähtivät vasta kolmannessa verkkaryhmässä, joten Jonna ehti hyvin vaihtaa heppaa lennosta. Zeta on aika herkkä ja pieniliikkeinen hevonen, jolla on ilo ratsastaa. Zetan ja Jonnan rata meni hyvin, myöskin rikkeettömästi. Ajateltiin kuitenkin, että Jonnan ensimmäinen rata olisi mennyt paremmin, koska Zetan harjoitusravi ei ole ihan mikään maailman helpoin, ja Zetan liikkeet eivät ole ehkä niin letkeät kuin Kukalla. Toisin kuitenkin kävi! Z ja Jonna nappasivat 64,25%, jolla pääsi jaetulle neljännelle sijalle!

kiitos mun kuvista Sini Ramelalle!

Sitten olikin mun ja Vilkkeen vammaisratsastusluokan vuoro. Mulla oli koko päivän jännitys päällä, mikä ei ollut kauhean hyvä asia. Eihän tommosissa pikkukisoissa tarvitsisi edes jännittää, mutta minkäpä mä omalle päälleni voin... Verkassa poni oli tosi kiva, ja mun jännityskin katosi melkein kokonaan. Tein radan asioita ja muistelin rataa, koska olin opetellut ensin väärän radan. Onneksi tajusin kuitenkin virheeni, ja ehdin opetella oikean radan. Ihan viimeisillä hetkillä verkkaa poni kuitenkin keksi, että yhdellä pitkällä sivulla olevat mainoskankaat ovat kauhean pelottavia... Sitä ennen poni meni niiden ohi ilman mitään ongelmia. En saanut ponia sinne kulmaan kunnolla, ja sitten verkkakin loppui. Mun oli siis vaan nollattava pää ja odottaa omaa vuoroa.
Rata alkoi tosi lupaavasti, sisääntulo oli hyvä. Kuitenkin, heti ekalla pitkällä sivulla poni vaan kyttäsi kankaita, eikä suostunut mennä uralle. En tehnyt siitä numeroa, jatkoin vain. Joka kerta sillä sivulla sama juttu, ja loppua kohden vain pahemmin. Meinasin jo kesken radan luovuttaa, koska tuntui, että poni ei kuuntele yhtään. Menin kuitenkin radan loppuun, ja kiitin onneani, että pääsin pois kouluaitojen sisältä. Ei se ollut ulkopuolisen silmään vissiin niin kamalalta näyttänyt, miltä tuntui. 
Sain 63,16%, mihin olin ihan tyytyväinen. Olin periaatteessa myös koko rataan ihan tyytyväinen, koska tahti oli reippaampi, mitä yleensä ja pääsinhän läpi. Mua jäi vaan ärsyttämään se mainoksien kyttääminen, koska jos poni ei olisi kytännyt, olisi varmaan koko rata ollut paljon parempi. Toki voi olla, että se keksi voivansa vähän jekuttaa mua, koska en pysty sitä tasapainon puutteen takia sinne pakottaakkaan. Ihan sama, olin tuloksella kolmas neljästä.




Seuraavana päivänä, eli sunnuntaina oli esteratsastuksen vuoro. Jenni ja Vilke menivät päivän ensimmäisen luokan, eli 50cm. Poni oli verkassa tosi reipas ja menevä, ihan vastakohta lauantaille siis. Se oli hyvä asia, ja heti verkasta huomasi, ettei ponin into ollut hävinnyt minnekkään! Vilke olisi mieluiten vaan laukannut täysiä, mikä näkyi haluttomuutena pysähtyä ja reippaana laukkaamisena...
Verkka meni hyvin, rata meni hyvin. Parille esteelle tuli vähän hassu paikka, mutta Vilke hyppäsi ne hienosti. Uusinnassa Jenni sai toteutettua haluamansa tiet aika hyvin, joka johti siihen, että pari sai hyvän ajan. Jännitettiin luokka loppuun, ja niinhän siinä taas kävi, että Vilke hoiti homman kotiin ja voitti luokkansa! Ei siltä taidot ole minnekkään hävinneet, ja se tekee edelleen hommaa suurella sydämmellä antaen itsestään kaikki ja vähän yli.

Jonna meni Kukalla 60cm. Verkassa heppaa sai pyytää aika reippaasti eteen, mutta hypättyään se heräsi ja innostui! Rata meni hyvin. Kukka hyppäsi kivasti, ja tuli vaan muutama hassu paikka. Uusinnassa Jonnalla oli kaikki tai ei mitään -asenne, jonka takia tiet olivat aika hurjat, mutta voitokkaat. Jonna ja Kukka sijoittuivat toiselle sijalle viidestä osallistujasta.


Loppupäivä menikin kisoja seuraten. Oli ihana lämmin viikonloppu, ja kivat kisat!

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kevät tekee tehtävänsä.

On tainnut kevät ja aurinkoiset kelit tehdä tehtävänsä. Suurin osa ajasta menee ulkona poneillessa, ja loput sisällä homehtumassa viilentymässä. Blogger ei ole tainnut viime postauksen jälkeen aueta kertaakaan. 
Valtakunnassa on kuitenkin tällä hetkellä kaikki mainiosti! Ponit ovat jo totutelleet vihreään, ja nauttineet siitä kovasti. Ötököitä on kyllä riesaksi asti, mutta eikö se kuulu kesään? Ponit ovat liikkuneet monipuolisesti ja aika aktiivisestikin. Aurinko tuo kivasti voimaa ja pirteyttä.


 Vilke on päässyt muutaman kerran Jennin ratsuksi muun liikunnan ohella. Ratsukko on mennyt ihan perusjuttuja, hypänneet ja käyneet maastossa. Jenni on sen verran lyhyt ja kevyt, että on vielä ihan käypä ratsastaja Vilkkeelle aina silloin tällöin. Jennillä on mennyt hyvin, ja poni on tykännyt, kun on päässyt maastoilemaan vähän reippaammin ja hyppäämään hieman vauhdikkaammin.


Pojun kanssa on mennyt ihan kivasti. Aluksi poni oli ihan ymmärrettävästi hieman ihmeissään uudesta kodistansa, ja kotiutumiseen menikin se pari viikkoa. Sitten oli vähän ongelmia löytää ponille sopiva kuolain, mutta nyt tuntuu, että sekin on ratkaistu. Meidän valmentaja on ratsastellut Pojua muutaman kerran, ja on tykännyt ponista. Onhan se vielä tosi raaka, mutta kyllä siitä hyvä tulee ajan kanssa! Jonna on käynyt myös tunneilla Pojun kanssa. Tällä hetkellä he harjoittelevat ihan perusjuttuja, Jonna opettelee uuden ponin nappuloita ja Poju harjoittelee reagoimaan niihin. 




Nyt tulevana viikonloppunna meidän lähitallilla on kisat. Menen Vilkkeen kanssa vammaisratsastusluokan, vaikka mun ratsastukset ovat jääneet vähemmälle. Mulla on ollut nyt semmoinen jakso, ettei yhtään kiinnosta ratsastaa. Tykkään katsoa, kun muut menee ja hoitaa, mutta jostain syystä ei mulla ole hinkua kyytiin. Tällä viikolla on kuitenkin kiivettävä kyytiin useamman kerran, jotta voidaan edes kuvitella, että ollaan harjoiteltu... Jos sitä ratsastusintoa tulisi sitten!
Jonna lainaa lähitallin heppasia kisoihin, koska Poju ei ole vielä valmis siihen, eikä haluta pitää mitään kiirettä Pojun kanssa. 
Koska Vilkkeen vuokraajat eivät pääse kisoihin, ajateltiin, että tarvitaan stunttikuski, jotta Vilke pääsee hyppäämäänkin. Jenni ilmoittautui vapaaehtoiseksi, joka tarkoittaa sitä, että ratsukko starttaa sekä koulua, että esteitä viikonlopun kisoissa, jotta he pääsevät yhdistettyyn. Poni on mennyt niin innoissaan ja nätisti, että ajateltiin kisojen olevan ihan kiva idea.
Sellaista tällä kertaa, toivotaan että seuraavaksi olisi kisapostauksen vuoro!

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kuka Poju?

 

Miksi meistä ei ole kuulunut? On ollut paljon muuta, ja omatkin päät ovat aika sekaisin. Asiat ovat kuitenkin jo aika hyvin selviytyneet, ja mieli kulkee suht kirkkaasti. Joskus on tehtävä inhottavia päätöksiä ja liikkeitä elämässä. Poju on osoittautunut todella kiltiksi, hienoliikkeiseksi ja nätiksi poniksi! Uusi matka alkaa, ja voi olla että koemme möykkyjäkin, kuten varmasti kaikki muutkin, mutta onni on hyvä tukiverkosto. 


Miksi? Rölli oli pieni poni, ja Jonna kasvoi lyhyessä ajassa paljon, jonka takia poni jäi pieneksi. Rölli pääsi erittäin hyvään kotiin ♥

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Postaushaaste - Pahin tippuminen

postaushaaste

Oli keskiviikko. Heinäkuun puolenvälin jälkeisiä päiviä vuonna 2012. Kello oli puolenpäivän pintaan. Olin lähdössä ratsastamaan, ulkona oli suht kylmä, joten puin aika paljon vaatteita päälle. Menin pellolla eräällä pikkuponilla, Jonna oli mukanani. Kaikki meni hyvin, eikä tapahtunut mitään erikoista. Jonna ehdotti, että ottaisin jo laukkaa. Suostuin, kuten aika tavallisesti, ja nostin laukan. Poni laukkasi ehkä hieman normaalia lujempaa, mutta kaikki oli muuten hyvin. Pian lähdin kuitenkin valumaan oikealle, ja tipuin alas. 
Seuraava asia, jonka muistan, oli se, että ajattelin ottaa turvaliivin pois päältä, koska oikeean käteeni sattui. Jonna piti silloin ponia, ja turvaliivia poisottaessani tunsin, kuinka oikean käden kyynärpään yläpuolella olevat luut naksahtivat pois paikoiltaan. Siitä alkoi kipu. Aivan hillitön kipu ja huuto.
Jonna otti ponin ja kypärän, lähti pelloilta hakemaan apua ravaten ponin kanssa. Pellon lähellä asuvat naapurit kuulivat huutoni, ja tulivat auttamaan. He siirsivät minut riippumaton päälle, jotta pääsisin autoon. Vaihdoin riippumaton kera autoa, ja matka kohti sairaalaa alkoi. 
Jokainen töyssy tiessä oli ihan kamala, koko tilanne oli ihan kamala. 
Sairaalaan päästyämme minut haettiin paareilla johonkin huoneeseen, missä huusin kurkku suorana haluavani kipulääkettä. Kukaan ei voinut sitä kuitenkaan heti antaa. Joku nainen tuli katsomaan kättäni, joka oli silloin ihan s-kirjaimen muotoinen, ja sanoi "varmaan pitää leikata". Tämän jälkeen huusin kipulääkkeen lisäksi myös, etten halua leikkaukseen. Vihasin ja vihaan edelleen nukutusta ja leikkauksia. 
Seuraava muistikuva oli se, että sain vahvat kipulääkkeet suoraan suoneen, ja painesiteen? käteen, ja minut siirrettiin ambulanssiin. Piti vaihtaa sairaalaa, että leikkaus voitiin suorittaa. 
Kipulääkkeet olivat auttaneet sen verran, että huuto loppui, ja olin ihan rajamailla, että pysynkö hereillä. Ambulanssissa oleva henkilö joutui lähes koko ajan muistuttamaan minua pitämään silmät auki.
Seuraavassa sairaalassa sain esilääkityksen nukutusta varten, ja menin ihan sekaisin, hourin omiani. Leikkaus tehtiin, luut laitettiin kohdakkain, sekä lisättiin rautakeppejä pitämään käsi kasassa.

Herätessäni nukutuksesta tunsin, että keskisormesta aina pikkurilliin asti olevat sormet ovat tunnottomia. Puutuneet. En välittänyt siitä kaiken muun keskellä. Olin kovisssa lääkityksissä, joten kipua ei oikeastaan ollut.
Osastolle päästyäni sain tietää kellon olevan lähellä puoltayötä. Nukahdin muutamaksi tunniksi, kunnes heräsin, ja minulle alettiin tuputtamaan juotavaa. Silloin huomasin, että nälkäkin alkoi olla, olihan viimeisin ruoka syöty yli 12h sitten. Selvisin siitä yöstä kuitenkin vain yhden oksennuksen ja unettomuuden voimin.

Aamulla ruokailun jälkeen kerroin sormien puutumisesta lääkärille, joka totesi, että piikit, jotka leikkauksessa laitettiin, painavat hermoa. Hetken kuluttua pari ihmistä tuli huoneeseen, avasi kipsin, otti ihon alta näkyvästä ruuvista kiinni ja repäisi pois. Vihloi ihan kamalasti, mutta vain sen hetken.


Sormiin palasi tunto pikkuhiljaa, mutta kyllä sitä puoli vuotta sai odotella, että viimeinenkin sivu pikkurillistä tunsi normaalisti. Kun kipsi otettiin pois, piti opetella taivuttamaan kyynerpäätä ihan uudestaan. Fysioterapiaa siihen. Ai niin, ja kyllähän ne loput piikit revittiin myös pois, samalla tavalla. Lihakset lähti, käsi kuihtui, mutta se oli pikkujuttu.

Kammo oli sitten vähän pidempiaikainen juttu. Meni kaksi vuotta, ennen kun uskalsin edes taluttaen ponin selkään uudestaan. Pelotti. Ensimmäinen tippuminen "uudelleen aloittamisen" jälkeen oli aika kamala. Ei sattunut, mutta joku pelkoreaktio takaraivossa aktivoitui. Siinä sitä taas paranneltiin henkisiä haavoja.

Tipuin viime viikolla kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kokeilin laukata ilman proteeseja. Muutama pätkä meni hyvin, mutta yhdellä pätkällä tasapaino heitti liikaa. Tipuin, ja huomasin, ettei pelottanut. Nauratti.
Toinen tippuminen viime viikolla johtui siitä, koska Vilke säikähti jotain, enkä ollut varautunut siihen, että poni pyörähtää ympäri. Tipuin, ja jäin tyhmänä roikkumaan ohjiin. Raahauduin paikalta poistuvat ponin perässä, joka säikähti sitä, että raahaudun perässä, ja huitaisi toisella takajalalla kohti, ja osui suoraan leukaan. Ei sattunut kauhesti (vasen puoli leuasta ollut koko viikon vaivainen, mutta onneksi ei pahasti). Eikä pelottanut. Poni kiinni  ja takaisin kyytiin. Ei pelottanut, jomotti vain leukaluihin.

Olen, ja varmaan tulen olemaan aina hieman pelokas ratsastaja, mutta mitä sitten? Teen sen mitä tykkään ja jätän loput rohkeammille.