perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kuka Poju?

 

Miksi meistä ei ole kuulunut? On ollut paljon muuta, ja omatkin päät ovat aika sekaisin. Asiat ovat kuitenkin jo aika hyvin selviytyneet, ja mieli kulkee suht kirkkaasti. Joskus on tehtävä inhottavia päätöksiä ja liikkeitä elämässä. Poju on osoittautunut todella kiltiksi, hienoliikkeiseksi ja nätiksi poniksi! Uusi matka alkaa, ja voi olla että koemme möykkyjäkin, kuten varmasti kaikki muutkin, mutta onni on hyvä tukiverkosto. 


Miksi? Rölli oli pieni poni, ja Jonna kasvoi lyhyessä ajassa paljon, jonka takia poni jäi pieneksi. Rölli pääsi erittäin hyvään kotiin ♥

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Postaushaaste - Pahin tippuminen

postaushaaste

Oli keskiviikko. Heinäkuun puolenvälin jälkeisiä päiviä vuonna 2012. Kello oli puolenpäivän pintaan. Olin lähdössä ratsastamaan, ulkona oli suht kylmä, joten puin aika paljon vaatteita päälle. Menin pellolla eräällä pikkuponilla, Jonna oli mukanani. Kaikki meni hyvin, eikä tapahtunut mitään erikoista. Jonna ehdotti, että ottaisin jo laukkaa. Suostuin, kuten aika tavallisesti, ja nostin laukan. Poni laukkasi ehkä hieman normaalia lujempaa, mutta kaikki oli muuten hyvin. Pian lähdin kuitenkin valumaan oikealle, ja tipuin alas. 
Seuraava asia, jonka muistan, oli se, että ajattelin ottaa turvaliivin pois päältä, koska oikeean käteeni sattui. Jonna piti silloin ponia, ja turvaliivia poisottaessani tunsin, kuinka oikean käden kyynärpään yläpuolella olevat luut naksahtivat pois paikoiltaan. Siitä alkoi kipu. Aivan hillitön kipu ja huuto.
Jonna otti ponin ja kypärän, lähti pelloilta hakemaan apua ravaten ponin kanssa. Pellon lähellä asuvat naapurit kuulivat huutoni, ja tulivat auttamaan. He siirsivät minut riippumaton päälle, jotta pääsisin autoon. Vaihdoin riippumaton kera autoa, ja matka kohti sairaalaa alkoi. 
Jokainen töyssy tiessä oli ihan kamala, koko tilanne oli ihan kamala. 
Sairaalaan päästyämme minut haettiin paareilla johonkin huoneeseen, missä huusin kurkku suorana haluavani kipulääkettä. Kukaan ei voinut sitä kuitenkaan heti antaa. Joku nainen tuli katsomaan kättäni, joka oli silloin ihan s-kirjaimen muotoinen, ja sanoi "varmaan pitää leikata". Tämän jälkeen huusin kipulääkkeen lisäksi myös, etten halua leikkaukseen. Vihasin ja vihaan edelleen nukutusta ja leikkauksia. 
Seuraava muistikuva oli se, että sain vahvat kipulääkkeet suoraan suoneen, ja painesiteen? käteen, ja minut siirrettiin ambulanssiin. Piti vaihtaa sairaalaa, että leikkaus voitiin suorittaa. 
Kipulääkkeet olivat auttaneet sen verran, että huuto loppui, ja olin ihan rajamailla, että pysynkö hereillä. Ambulanssissa oleva henkilö joutui lähes koko ajan muistuttamaan minua pitämään silmät auki.
Seuraavassa sairaalassa sain esilääkityksen nukutusta varten, ja menin ihan sekaisin, hourin omiani. Leikkaus tehtiin, luut laitettiin kohdakkain, sekä lisättiin rautakeppejä pitämään käsi kasassa.

Herätessäni nukutuksesta tunsin, että keskisormesta aina pikkurilliin asti olevat sormet ovat tunnottomia. Puutuneet. En välittänyt siitä kaiken muun keskellä. Olin kovisssa lääkityksissä, joten kipua ei oikeastaan ollut.
Osastolle päästyäni sain tietää kellon olevan lähellä puoltayötä. Nukahdin muutamaksi tunniksi, kunnes heräsin, ja minulle alettiin tuputtamaan juotavaa. Silloin huomasin, että nälkäkin alkoi olla, olihan viimeisin ruoka syöty yli 12h sitten. Selvisin siitä yöstä kuitenkin vain yhden oksennuksen ja unettomuuden voimin.

Aamulla ruokailun jälkeen kerroin sormien puutumisesta lääkärille, joka totesi, että piikit, jotka leikkauksessa laitettiin, painavat hermoa. Hetken kuluttua pari ihmistä tuli huoneeseen, avasi kipsin, otti ihon alta näkyvästä ruuvista kiinni ja repäisi pois. Vihloi ihan kamalasti, mutta vain sen hetken.


Sormiin palasi tunto pikkuhiljaa, mutta kyllä sitä puoli vuotta sai odotella, että viimeinenkin sivu pikkurillistä tunsi normaalisti. Kun kipsi otettiin pois, piti opetella taivuttamaan kyynerpäätä ihan uudestaan. Fysioterapiaa siihen. Ai niin, ja kyllähän ne loput piikit revittiin myös pois, samalla tavalla. Lihakset lähti, käsi kuihtui, mutta se oli pikkujuttu.

Kammo oli sitten vähän pidempiaikainen juttu. Meni kaksi vuotta, ennen kun uskalsin edes taluttaen ponin selkään uudestaan. Pelotti. Ensimmäinen tippuminen "uudelleen aloittamisen" jälkeen oli aika kamala. Ei sattunut, mutta joku pelkoreaktio takaraivossa aktivoitui. Siinä sitä taas paranneltiin henkisiä haavoja.

Tipuin viime viikolla kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kokeilin laukata ilman proteeseja. Muutama pätkä meni hyvin, mutta yhdellä pätkällä tasapaino heitti liikaa. Tipuin, ja huomasin, ettei pelottanut. Nauratti.
Toinen tippuminen viime viikolla johtui siitä, koska Vilke säikähti jotain, enkä ollut varautunut siihen, että poni pyörähtää ympäri. Tipuin, ja jäin tyhmänä roikkumaan ohjiin. Raahauduin paikalta poistuvat ponin perässä, joka säikähti sitä, että raahaudun perässä, ja huitaisi toisella takajalalla kohti, ja osui suoraan leukaan. Ei sattunut kauhesti (vasen puoli leuasta ollut koko viikon vaivainen, mutta onneksi ei pahasti). Eikä pelottanut. Poni kiinni  ja takaisin kyytiin. Ei pelottanut, jomotti vain leukaluihin.

Olen, ja varmaan tulen olemaan aina hieman pelokas ratsastaja, mutta mitä sitten? Teen sen mitä tykkään ja jätän loput rohkeammille.